ELÄMÄN SYKE


Kiinalaisen pilvenpiirtäjän sisällä istui kansainvälisen yrityksen johtaja pöytänsä takana ja piteli pientä pistoolia ohimollaan. Mies painoi liipaisinta ja johtajan murheelliset aivot lensivät toimiston seinälle.

Kolmen minuutin kuluttua huoneeseen saapui yhtiön turvallisuuspäällikkö joka ymmärsi tapahtuneen. Hän soitti yhtiön hallituksen jäsenelle ja tämä puolestaan otti yhteyttä valtiolliseen poliisilaitokseen, jossa moraaliton virkamies lähetti viestin eteenpäin. Korruptoitunut poliisiauto ampaisi ulos laitoksen ovista ja kurvasi pillit soiden vilkkaasti liikennöidylle tielle.

Niihin pilleihin heräsi mauttomia tatuointeja ihoonsa piirrellyt laiha mies ja tunsi välittömästi oopiumin vieroitusoireet ruumiissaan. Hän oli käyttänyt ainetta säännöllisesti jo kymmenen vuotta ja epäili, että toista samanlaista jaksoa hän ei enää kestäisi. Niinpä hänestä oli päivän selvää ja normaalia avata joka päivä kerrostaloasunnon ikkuna ja huutaa alhaalla kulkeville ihmisille - Elämä on kurjaa!

Tämän huudon kuuli vanha nainen, joka asui rakennusta vastapäätä. Hän oli juuri saanut sydänkohtauksen ja makasi lattialla puolitajuissaan. Sydän oli pysähtynyt, mutta aivot toimivat vielä hetken. – Elämäni oli ihanaa, hän kuiskasi ja kuoli pois tyyni ilme kasvoillaan. Eikä kukaan muu kuullut kuiskausta, vaan se hautautui maailman tuuliin toisten kaltaistensa äänten joukkoon.

Vanhan naisen tytär istui lentokoneessa ja havaitsi mielensä tasapainossa särön. Hän laski kädessään olleen lasin alustalleen, kääntyi katsomaan ikkunasta ulos ja alkoi tuijottaa valaistua lentokoneensiipeä omituinen tunne sisimmässään. Kohta nainen nousi lähteäkseen lentokoneen vessaan ja töytäisi vieressä istuvaa miestä niin, että tämän kädessä ollut olutmuki läikkyi.

Kun nainen oli mennyt, laski mies mukinsa ja nosti laukustaan vanhan ruukunpalasen. Mies oli arkeologi ja ihasteli hiekan seasta löytämäänsä muinaisjäännettä. Ulkopinnalla olevien kuvioitusten perusteella mies arvioi ruukun noin kaksituhatta vuotta vanhaksi. Pinnassa erottui jopa ruukun tekijän, R.T:n maalatut nimikirjaimet ja niiden jälkeen lipsahtanut ylimääräinen viiva.

Viiva oli syntynyt tärisevistä käsistä, koska ruukuntekijällä oli edellisenä iltana ollut serkkunsa häät ja hän oli vastannut talon viinien kunnollisesta laadusta. Häiden aikana ruukuntekijä oli juonut huomattavia määriä viiniä ja juopunut lopulta niin, että oli alkanut kähmiä morsianta huonoin seurauksin. Siksi häntä nyt sekä hävetti että suututti.

Kolmensadan metrin päässä ruukuntekijän verstaasta, eräässä suuressa talossa, kyseinen morsian seisoi peilin edessä ja ihaili linjakkaita muotojaan. Hänen miehensä katseli onnellisena vuoteesta ja elehti ilmeillään morsianta tulemaan vielä kerran sänkyyn. Morsian tekin niin, mutta kävi sitä ennen avaamassa huoneen ikkunan ja silloin hänen paljaat vaaleat rintansa heilahtivat näkyviin kadun puolelle.

Alhaalla kadulla kulkeva vanha mies huomasi tämän ja tunsi eroottisen väristyksen kulkevan ruumissaan. Tästä ilostuneena hän tuli ajatelleeksi rakastajatartaan ja säntäsi innoissaan tämän luokse. Epäonnekseen vanha mies löysi rakastajattarensa rakastelemassa itseään paljon nuoremman miehen kanssa. Suutuspäissään mies rikkoi asunnon kaiken irtaimiston ja uhkasi tappaa sekä miehen, että naisen. Sitten hän kääntyi kyynelehtien pois ja kiiruhti lähellä virtaavan joen rannalle ja itki koko päivän onnetonta elämäänsä. Illalla hän kuitenkin oli taas suhteellisen tyyni ja hypähti jokeen uimaan huuhtoen samalla symbolisesti murheensa.

Mies ui pitkin vedoin raikkaassa vedessä, kun äkkiä vastarannalta kuului avunhuutoja. Mies ui uteliaana lähemmäs ja totesi, että kaivosta vettä hakevan naisen kimppuun oli hyökännyt kaksi miestä.

Vanha mies, joka iästään huolimatta oli yhä hyvässä kunnossa, ui nopeasti rannalle, nousi ylös ja syöksyi ryövääjien kimppuun pelastaen naisen. Ryövääjät pakenivat paikalta monta kivuliasta iskua saaneena ja kiitollisuuttaan nainen pyysi miestä pitämään hänelle seuraa. He söivät ja keskustelivat ja keskustelivat yhä kun aurinko laski horisontin taa. He keskustelivat tuikkivien tähtien alla, koko seuraavan yön ja pitkälle aamuun. Kun tuli keskipäivä, he kävivät läheiselle heinikolle makaamaan ja nukahtivat joen solinan saattelemana.

Illalla, herättyään iho auringosta palaneena, nainen kuuli hämmästyksekseen itsensä pyytävän miestä tulemaan kotiinsa. Samana iltana nainen tajusi rakastuneensa mieheen, joka oli häntä neljäkymmentä vuotta vanhempi. Kolme vuotta myöhemmin he saivat tytön, joka keräsi mainetta viisaana filosofina vanhan isänsä opettamana.

Tyttö tuli lopulta niin kuuluisaksi, että muutti kaupunkiin, jossa alkoi itsekin opettaa filosofiaa kaupungin torilla. Puhujia kävi säännöllisesti kuuntelemassa nuorimies, jota myös kiinnosti filosofia. Mies tunsi heti ensi näkemältä vetoa tyttöön, josta oli jo kasvanut aikuinen nainen. Kuunneltuaan naisen opetusta muutamia kertoja, mies päätti rohkaista mielensä ja kävelikin ihailemansa naisen eteen.

NUORUKAINEN: Voinko kysyä sinulta erästä asiaa?

NAINEN: Tietysti.

NUORUKAINEN: Onko niin, että tullakseen viisaaksi, on seurattava totuutta?

NAINEN: Ei siten välttämättä tule viisaaksi, mutta se on ehdoton edellytys viisaaksi tulemisen vaikealla tiellä.

NUORUKAINEN: Eikö ole niin, että sitä, kun puhutaan totuudesta, sanotaan rehellisyydeksi.

NAINEN: Kyllä on näin.

NUORUKAINEN: Ja sitä, kun puhutaan olemattomia, sanotaan valheeksi.

NAINEN: Täsmälleen näin.

NUORUKAINEN: Miten sitten minä, joka haluan viisaaksi ja pysyä totuudessa, voin olla edessäsi rehellinen, vaikka samaan aikaa puhun kanssasi olemattomia?

NAINEN: Tarkoitatko, että sinä valehtelet?

NUORUKAINEN: Tarkoitan, että miksei lopeteta tämä tyhjän jauhanta ja mennä johonkin mukavaan majataloon, jossa voimme puhua oikeista asioista niin kuin muutkin ihmiset? Johonkin, missä voimme antaa ruumiimme vietellä meidät ja katsoa mitä siitä seuraa. Minä olen nimittäin palavasti ihastunut teihin.

Kaksi ja puolituhatta vuotta myöhemmin tuo samainen majatalo, jossa nainen ja nuorukainen olivat kietoutuneet toisiinsa, oli enää muutamasta kivenkappaleesta koostuva raunio. Ainoita vuosituhansien läpi säilyneitä osia olivat rakennuksen kivirappuset, joilla par aikaa istuskeli hymyilevä nainen. Hän oli hyväntuulinen, koska oli parantunut pahanlaatuisesta keuhkosairaudesta ja katseli kauas etäisyyteen, missä järven rannalla kohosi korkea torni. Naisella oli kädessään runokirja, jonka hän oli valinnut kirjastosta aivan satunnaisesti.

Illalla, juotuaan teetä nainen alkoi lukea runoteosta ja loppuyöstä, viimeiselle sivulle päästyään, hän löysi kirjan takasivuilta lyijykynällä kirjoitetun puhelinnumeron. Edellinen tai kenties edellistä edellinen lainaaja oli sen ilmeisesti sinne kirjoittanut.

Emmiskeltyään kaksi päivää nainen soitti tuohon numeroon.

”Haloo,” vastattiin puhelimen toisesta päästä.

”Iltaa. Soitin, koska näin sattumalta tämän numeron erään runoteoksen takasivulla. En saanut siltä rauhaa koska se kiihotti mielikuvitustani. Osaatteko sanoa miten numeronne on päätynyt tuohon kirjaan?”

”Osaanpa hyvinkin. Minä olen nimittäin kirjoittanut sekä kyseisen runokirjan, että takasivuilla olevan puhelinnumeron,” mies vastasi iloisesti.

”Miksi?”

”Halusin palautetta.”

”Haluatteko palautetta enemmänkin?” Nainen kysyi.

”Kyllä,” mies vastasi.

”Tulkaa sitten itäisen bulevardin hotelliin kahden tunnin kuluttua.”

”Hyvä on.”

Myöhemmin kyseisessä hotellissa televisiota katseleva mies harmistui seinän takaa kuuluvista äänistä. Hän sääti televisiota lujemmalle ja keskittyi kuuntelemaan uutisia metsäpalosta. Tapahtui tragedia. Ilman mitään näkyvää syytä mies leimahti liekkeihin ja paloi poroksi yhdessä hujauksessa. Jälkeenpäin koko tapaus pyrittiin paikkakunnalla unohtamaan vähin äänin ja ainoa, joka kovan kohtalon kokeneesta miehestä mitenkään välitti, oli poliisikonstaapeli, joka oli tulla hulluksi tapauksen tutkinnallisten yksityiskohtien vuoksi. Tämä kun ei millään suostunut uskomaan kuolinsyyksi itsesytyntää, vaan piti sitä naurettavana selityksenä tapahtuneesta. Mutta kun mitään muutakaan ei paljastunut, oli hänenkin lopulta luovuttava tutkinnoistaan ja jatkettava normaaleja rutiinejaan.

Eläkkeelle siirryttyään hän alkoi kiinnostua kirvoista ja tuli kuuluisaksi niiden elintapojen terävänä analyytikkona. Eräässä kirvakonferenssissa hän tapasi tulevan kolmannen vaimonsa ja muutti tämän kanssa Irlantiin viettäen siellä elämänsä onnellisimmat vuodet. Mutta jostain syystä kohtalo oli päättänyt antaa tällekin miehelle kovin raskaan taakan. Niinpä kävi niin, että eräänä iltana miehen katsellessa televisiota ja vaimon soittaessa pianoa, syttyi vaimo liekkeihin ja paloi poroksi hänen silmiensä edessä ilman mitään näkyvää syytä. Jäljelle jäi vain mustunut matto ja palanen hänen vaimonsa kengänkärkeä.

Vuotta myöhemmin eräs psykologi turhautui kymmeniä kertoja potilaaseen, joka itsepintaisesti yritteli pysytellä veden alla aina kun siihen vain oli mahdollisuus. Jos hänet päästi vapaaksi kaupungille, mies hyppäsi matalaan satama-altaaseen. Jos hänet lukitsi laitokseen, mies joko makasi kylpyammeessa kaiket päivät pelokkaat kasvot pinnalta pilkistäen, tai sitten seisoi vaatteet päällä suihkussa. Psykologi, joka oli pätevä ammatissaan, kaivoi lopulta potilaan taustat esille ja sai selville syyn tämän vesihakuiseen käytökseen. Eräänä aamuna kun psykologi jälleen löysi potilaansa ammeeseensa uppoutuneena, hän päätti puhutella tätä hieman:

”Sanohan, etkös sinä hieman liioittele tuossa tulen pelossasi?”

”En, miten niin?” Mies sanoi.

”Ajattelin vain, että eikös se ole melko narsistista suojella itseään noin sairaalloisesti? Etenkin tapahtumalta, joka saattaa osua kohdalle vain kerran vuosituhannessa.”

"Se on tapahtunut minun elämässäni jo kahdesti!" Mies huudahti.

"Mutta täytyyhän teidän myöntää, että on typeryyttä pelätä mitään noin epätodennäköistä asiaa. Te menetätte koko elämänne," Psykologi yritti.

Mies katseli hetken psykologia hämmästyneenä, ja sanoi: "En minä itseni puolesta pelkää, minä olen jo vanha ja joudan jo mennäkin. Minä pelkään, että leimahdan liekkeihin ja sytytän ympäristöni tuleen, jolloin monet muut saattavat menettää henkensä. Siksi minä olen vedessä, ja toivon että sinäkin pysyisit kauempana sen takkisi kanssa."

Psykologi istui hetken aloillaan, eikä sanonut mitään, sitten hän nousi ylös ja ajoi sinä päivänä tavallista aikaisemmin kotiinsa. Hän oli liikuttunut potilaansa epäitsekkäästä käytöksestä, ja ajatellessaan epäitsekkyyttä, hänen mieleensä palautui muisto vuosien takaa. Psykologi käveli lipastolleen ja nosti sen laatikosta vanhan kuluneen avaimen, jonka merkityksen hän hyvin tiesi. Psykologi siirsi avaimen ikkunalaudan raosta tulvivaan auringonsäteeseen ja katseli avaimen iäkästä kimallusta sen pyöriessä hitaasti ketjun varassa.

Äkkiä hän sulki avaimen nyrkkiinsä, otti ulkotakkinsa naulakosta ja juoksi autoonsa, painoi kaasun pohjaan ja kaahasi eräälle hylätylle talolle. Avasi lukon avaimellaan ja astui narisevasta ovesta sisälle rakennukseen. Siellä hän heittäytyi homeiselle, hylätylle sängylle ja purskahti nauruun.



Copyrights:Joni Savela


Palautteeni novellista:


Takaisin kirjallisuussivulle